Grand Canyon

Hollywoodissa vietetyn päivän jälkeen oli aika poistua Kaliforniasta ja siirtyä kauemmas rannikolta kohti Arizonaa. Määränpäänämme oli maailman suurin luonnonnähtävyys Grand Canyon, tarkalleen ottaen vanha Williamsin kaupunki jossa majoituimme.  Koska oltiin tehty varaus Williamsiin vasta keskiviikolle, päädyttiin yöpymään matkalla Laughlinin kasinokaupungissa. Keskellä kuivaa erämaata, Kalifornian, Arizonan ja Nevadan rajojen kulmassa sijaitsi huvittava kaupunki, joka vaikutti mini-Vegasilta. Siellä vietettiin mukavasti ilta ja yö hintaan 28 dollaria.
Keskiviikkona saavuimme sitten puolenpäivän jälkeen tuohon jo mainittuun Williamsin kaupunkiin, joka oli aivan mahtava paikka. Todellakin sellainen vanha villin lännen keskusta, jossa oli kauppoja, hotelleja ja ravintoloita keskustien (route66) molemmilla puolilla. Itseasiassa hotelli Old Grand Canyon oli ilmeisesti Arizonan vanhin hotelli. Oli mahtavaa fiilistellä että tuo yli satavuotias rakennus oli aikoinaan majoittanut myös hurjia desperadoja ja rangereita.  Muutenkin hotelli oli oikein mukava. Saimme valita minkä vapaista, yksilöllisesti sisustetuista huoneista halusimme ja siellä oli mukava yhteistila tietokoneella, telkkarilla ja pienellä keittiöllä. Hauskaa oli myös, että vastaanotto tistkillä oli kaikkien sillä hetkellä majoittuvien vieraiden kotimaan lippu. Meidän tultuamme edustettuna olivat kaikki pohjoismaat ja muutama muukin Euroopan maa. 
Viimein torstaiaamuna suuntasimme ihanan Chevymme pohjoiseen kohti Grand Canyonin luonnonpuistoa. Reilun tunnin ajon jälkeen pääsimme lopulta metsän läpi suuren montun reunalle. Saavuimme kanjonille siis sen eteläpuolelta, mikä on ilmeisesti yleisin reitti turisteille tulla ihmettelemään maailmaa ja tällä puolella sijaitsevat myös kaikki luonnonpuiston palvelut ja muut mukavuudet, eli trailerpark, hotelli ja ravintolat. Mutta niin, siinähän se sitten oli, epätodellisen näköinen, todella suuri monttu keskellä tasaista maastoa. 
Ensimmäisena tulimme infokeskukseen, josta erilaiset kävelyreiti alkoivat. Aluksi tuntui hassulta, koska jouduimme hetken etsimään kävelyreittejä ja kanjonia jota ei tuntunut näkyvän missään. Hetken etsinnän jälkeen löysimme opasteet ja muutaman puskan takaa avautui aivan käsittämätön näkymä. Ensimmäisenä olimme saapuneet Mather Pointin näköalatasanteelle, joka oli tungokseen asti täynnä turisteja kuten mekin. Näkymää oli pakko jäädä hetkeksi vain ihmettelemään. Maisema oli epätodellisen maalauksellinen, eikä siihen ehtinyt tottua kokopäivänä, vaan aina tasaisin väliajoin oli pakko pysähtyä vain ihmettelemään. Kavelimme muutaman mailin lenkin kanjonin reinaa pitkin katsellen maisemia ja muita turisteja. Saavuimme luonnonpuiston pääalueen läntiseenpäähän, josta alkoivat varsinaiset vaellusreiti alas kanjoniin. Me emme kuitenkaan lähteneet enää kauemmas tai alaspäin, koska matka alas kanjonin pohjalle veisi yhden päivän ja toinen vielä raskaampi päivä olisi paluu ylös. Täällä näimme myös paikallisia Navajo intiaaneja esittämässä tanssejaan ja kertomassa kulttuuristaan, mikä oli mielenkiintoista. Tässä kuivassa ja karussa paikassa, joka nyt on ihmettelijöiden ja vaeltajien kansoittama on todellakin asunut ihmisiä ties kuinka kauan. Kävelyreitin tästä päästä palasimme lähtöruutuun bussilla. Täälläkin siis toimii täydellisesti amerikkalainen ihmisten liikuttamisen idea. Kaikista eteläpuolen palvelupisteistä ja leiripaikoista pääsi toisiin bussilla jos ei jaksanut tai halunnut kävellä. Kävelyihmettelyn jälkeen ajoimme omalla autollamme itään päin vanhalla näkötornille, joka oli rakennettu jo ennen kansallispuiston perustamista. Matkalla sinne pysähtelimme erilaisille näköalapaikoille, joista yhdeltä pääsimme kävelemään lyhyen matkan alaspäin ja toteamaan miten vaaralliselta se tuntui. Nähtävää todellakin riitti. Vaikka kokoajan oli kyse samasta asiasta, silti tuntui että joka paikassa oli jotain erilaista ihmeteltävää.